Orpokodin leiriviikko

Jo se, että lapsille sanotaan, että heitä rakastetaan, riittää saamaan heidät kyyneliin.

Haluamme vilpittömästi kiittää Teitä, jotka olette lahjoituksillanne tuoneet helpotusta Itä-Euroopan köyhien, orpojen ja vammaisten elämään.

Melkein 10 vuotta kommunismista vapautumisen jälkeen monet Itä-Euroopan maat kamppailevat edelleen löytääkseen uuden taloudellisen perustan. Jotkut maat, kuten puola ja Tsekin tasavalta, pärjäävät jo kohtuullisen hyvin, mutta paikoissa, kuten Romaniassa, Bulgariassa ja Moldovassa elämä on muuttunut huonommaksi miljoonille ihmisille.

Bulgariassa puolet väestöstä elää vieläkin toimeentulorajan alapuolella. Katulapsia on arviolta 14 000, jonka lisäksi muutamia tuhansia muita lapsia on sijoitettu orpokoteihin, koska vanhemmilla ei ole varaa ruokkia heitä. Ehkä säälittävimpiä paikkoja ovatkin juuri laitokset: sairaalat, orpokodit ja hoitokodit fyysisesti ja henkisesti vammaisille.
Hallituksen määrärahojen puute on jättänyt nämä laitokset sanoinkuvaamattomaan tilaan - niistä puuttuu ruokaa, lääkkeitä, hygieniatuotteita, vuodevaatteita ja lämmitys. Toivottomista sosiaalisista oloista johtuen asiakkaat jäävät alimmalle sosiaaliselle tasolle, ja heillä ei ole mitään julkista kanavaa, jonka avulla tuoda ilmi tarpeensa.
Heinäkuussa pidimme kesäleirin Razdavitzan orpokodin 40 lapselle lähellä Makedonian rajaa, kauniilla Osogovskan vuorilla, jossa lapsilla oli mahdollisuus paeta elämän kärsimyksiä viikon ajan.
Leirillelähdön aamulla Rasdavitzan kaupunginjohtaja toi lapset kaupungin keskusaukiolle, jossa olimme odottamassa. Vaikka lapset olivat pestyjä ja puettuna parhaimpiinsa, vaatteet muodostivat valikoiman huonosti istuvia shortseja ja t-paitoja tai pitkiä housuja. Osa lapsista tuli paljain jaloin ja osalla oli muovisandaalit tai kumilipokkaat.
Leiripaikalla lapsia oli odottamassa - ei ainoastaan puhtaat - vaan myös uudet vaatteet, mikä tuntui lapsista kuin astumiselta uuteen maailmaan. Orpokodin johtajatar, tuntien lapsensa parhaiten, jakoi vaatteet parhaan mukaan. Kaikki saivat uudet kengät, koska kenelläkään ei ollut minkäänlaisia talvikenkiä, jotkut saivat shortsit ja t-paidan ja ne, joilta puuttui talvivaatteita, saivat verryttelypuvut. Lippalakkeja oli tarpeeksi kaikille ja he pitivätkin niitä arvoesineinään. Lasten oli vaikea uskoa, että kaikki nämä kauniit vaatteet olivat heille omaksi.
Lauantaiksi suunnittelimme retken Sofiaan, Bulgaria pääkaupunkiin. Ajattelimme viedä lapset eläintarhaan ja syömään. Lapset eivät olleet koskaan poistuneet romaanien asuttamasta kotikylästään, joten kaupungin näkeminen ja syöminen ravintolassa laukaisivat kuumeenomaisen jännityksen. Oli, kuin olisi ollut joulu, pääsiäinen ja syntymäpäivät yhtä aikaa.

Valmisteluja oli tehty jo päivää aikaisemmin, kun kaikki lapset olivat pesseet uudet vaatteensa ja levittäneet ne aurinkoon kuivumaan. Työhön halusivat osallistua myös paikalliset vuohet, jotka yrittivät näykkiä niitylle levitettyjä herkkuja. Jonkun piti olla koko ajan valppaana hätistelläkseen ne pois.
Romaanilapset tuntevat ravintolat vain ulkoapäin, sillä heidän maineensa kerjäläisinä ja näpistelijöinä estää sisäänpääsyn. Lasten ilmeet olivat näkemisen arvoisia, kun marssimme sisään! Vaikka en halunnut heihin kiinnitettävän ylimääräistä huomiota, minun oli pakko kaivaa kamera esiin, kun ruoka kannettiin pöytiin talon mallisiin pahvirasioihin pakattuna. Kun ensimmäinen oivalsi, että laatikko aukeaa ottamalla pillin pois katolta, hän halusi esitellä keksintönsä kaikille. Lapset kurkistelivat sisään ihmetyksen vallassa. Tämä on siis sitä, mitä amerikkalaiset syövät! Sisällä oli Coca-Cola ja pilli - juuri niin kuin mainoksessa. Kaikki kääreet piti avata ja tutkia sisältö ennen syömistä. Pohjalla oli Nalle Puh, oikea lelu, jonka jokainen sai pitää omanaan. kun lopulta päästiin syömään, ei muruja jäänyt tähteeksi.

Syömisen jälkeen näytimme ulkona pomppulinnan, joka sai aikaan ihastuksen kiljahduksia. Minun piti jäädä pöytään vahtimaan talon mallisia rasioita, jotka haluttiin viedä kotiin. En halunnut pilata iloa kertomalla, että useimmat lapset heittävät roskiin nämä pakkauslaatikot. Kurkistus sisään kertoi, että kaikki oli sievästi säästetty, jopa hampurilaisen käärepaperi. Lapset ryntäsivät pomppulinnaan, mutta joutuivat vastatusten ongelman kanssa. Kengillä ei saanut mennä pomppimaan, joten heidän piti jättää uudet lenkkarinsa ulkopuolelle. Joku varmasti varastaisi ne, jos he jättäisivät kengät hetkeksikään pois näkyvistään! Tarjoilija ei anomuksista huolimatta antanut lupaa mennä kengillä, mutta tarjoutui henkilökohtaisesti vahtimaan niitä. Tyytyväisinä lapset heittäytyivät kumimattojen päälle kirkuen ja kaatuillen kasoiksi toistensa päälle. Minun haluttiin ottavan kuvia pomppulinnassa la liukumäessä…ja suihkulähteessä - joka ei ollutkaan leikkimistä varten. Eikä pohjalla olevia kolikoita saanut kalastaa. Harmi!

Razdavitzan orpokoti on vain yksi Bulgarian 250 orpokodista. Sana "orpokoti" on harhaanjohtava, sillä useimmilla lapsilla on ainakin yksi elossa oleva vanhempi. Romaanien keskuudessa perheet hajoavat usein ja työttömyyttä on paljon, jolloin vanhempien on pakko antaa lapsensa orpokoteihin, kun eivät pysty enää ruokkimaan heitä.
Kun ensimmäisen kerran näimme tämän orpokodin kaksi vuotta sitten, se oli shokki meille länsimaalaisille. Suureen kaksikerroksiseen rakennukseen oli majoitettu 100 lasta. Huoneissa ei ollut ovia eikä lapsilla sänkyjä. Lapset nukkuivat lattialla vaatteet päällä, toisiinsa käpertyneinä hakien lämpöä. Talossa oli vain neljä vessaa ja kylpyhuoneen lika ja löyhkä olivat sanoinkuvaamattomia.

Maaliskuussa 1998 meidän onnistui saada 80 vuodetta valtuuskunnalta Ranskasta ja muutamia kuukausia myöhemmin Sveitsin armeijalta peittoja. Ranskalaiset lähettivät lakanoita ja Suomesta tuotiin tänä kesänä kaksi lämminvesivaraajaa, joita asennetaan parhaillaan. Myös elintarvikkeet tulivat Suomesta.

Kesäleiriviikon aikana opimme tuntemaan joitakin lapsia paremmin ja kuulimme heidän elämäntarinansa. Useimpien teini-ikäisten oli pitänyt jäädä auttamaan vanhempiaan pellolle, mutta Dobri oli poikkeus, sillä hänellä ei ollut sukulaisia, jotka olisivat työllistäneet hänet. Hän oli kiltti 17-vuotias poika, jota niin henkilökunta, kuin lapsetkin rakastivat, ja koska hänellä ei ollut sisaruksia, hän oli isoveli orpokodin nuoremmille lapsille. Dobri nähtiin usein peuhaamassa lasten kanssa tai torumassa pienempiä, ja hän oli avuksi myös henkilökunnalle raskaammissa töissä. Hänen ei oikeasti pitäisi enää olla orpokodissa, josta lähdetään yleensä 16-vuoden iässä. Dobrilta oli jäänyt 12-vuotinen oppivelvollisuus suorittamatta - mutta lahjakkaana lapsena orpokodin johtajatar haluaa auttaa Dobria suorittamaan koulun loppuun ja jatkamaan opintoja teknillisessä opistossa. Dobrin isä kuoli, kun hän oli kolmivuotias, ja äiti antoi hänet isoäidin kasvatettavaksi. Dobri pitää paljon isoäidistään, mutta hänen oli pakko muuttaa orpokotiin, sillä isoäidillä ei ollut varaa ruokkia häntä. Kysyin häneltä, kuinka moni lapsi ei saa tarpeeksi ruokaa vanhemmiltaan. "Ehkä noin puolet" hän vastasi. "Yleensä on jotain syötävää, mutta koskaan ei ole tarpeeksi". On vaikea sanoa, onko tämä totta joka puolella Bulgariaa, mutta luultavasti tämä arvio on lähellä totuutta romaanikylässä, josta Dobri on kotoisin.

Angelina, kaunis 13-vuotias tyttö, kertoi meille elämästään samassa romaanikylässä, josta useimmat lapset olivat kotoisin. Hän kasvoi yhden huoneen kodissaan kolmen veljen ja yhden siskon kanssa. Isällä oli hevonen, joka jakoi huoneen heidän kanssaan öisin. Kylässä eläimet tuodaan yöksi sisään turvallisuussyistä. Kylässä on sähköt, mutta vesijohto saatiin vasta viime vuonna. Mökissä on maalattia, mutta lapset nukkuivat lattialla muovin ja pahvinpalasten päällä. Pihanperällä on vessana pahvinpalalla ympäröity reikä maassa. Koska perheessä ei ole ylimääräisiä astioita, koko perhe syö keittoastiasta sormin. Nyt Angelinan isä on kuollut ja vanhemmat sisarukset naimisissa, joten hän menee lomien ajaksi äitinsä luokse.

Daniel ei tullut muiden lasten mukana, vaan tapasimme hänet leiripaikalla. Kutsuimme häntä "cowboyksi", koska hän toi meille joka päivä maitoa niiltä 70 lehmältä, joista hän piti huolta. Paikalliset maanviljelijät keräävät karjansa yhteen kesäksi ja palkkaavat paikallisia poikia viemään ne ylemmille laidunmaille. Danielin äidin toiveista poiketen hänelle ei maksettu palkkaa, vaan hän sai ainoastaan päivittäisen ruoka-annoksen. Maksoimme työnantajalle pienen summan vapauttaaksemme Danielin viikoksi, jotta hän voi osallistua leirille.

Siinä hän seisoi ryysyissään, hintelä 14-vuotias, ja arvailimme, miten hän tulee sopeutumaan muiden lasten joukkoon. Syytä huoleen ei ollut. Daniel otti pian ison veljen roolin, ja usein näimme lasten istuvan hänen polvellaan tai vetämässä häntä mukaan leikkeihin. Retkellämme eläintarhaan hän kärsivällisesti kantoi pienempiä väsähtäneitä selässään ta työnsi lastenvaunuja, sillä meillä oli yksi vauva äitinsä kanssa mukana. Hän oli vakava lapsi enkä kuullut känen nauravan kertaajkaan viikon aikana, mutta katseidemme kohdatessa herkkä hymy kertoi hänen nauttivan suunnattomasti. Hän oli ihastuksissaan uusista vaatteistaan, ja lippalakki ei koskaan lähtenyt hänen päästään - toiset pojat jopa opettivat hänet pitämään sitä päässään nurinpäin!

Arviolta 14 000 katu- ja orpolapsen joukosta näiden 100 lqpsen auttaminen voi tuntua merkityksettömältä. Mutta olette ehkä kuulleet tarinan pienestä pojasta, joka kiireisesti heitteli laskuveden rannalle jättämiä meritähtiä takaisin mereen. Paikalle tullut mies naureskeli: "täällä on tuhansia ajautuneita meritähtiä. Luuletko, että se, mitä teet, merkitsee mitään?=" Poika vastasi: "Kyllä, semerkitsee elämää näille meritähdille!" Samoin teidän rakkautenne ja antamanne apu jättää pysyvän jäljen autettujen lasten sydämiin.

Raportin ovat allekirjoittaneet Bulgarian avustustiimin johtajat, Jack ja Elsabe Louw, jotka toimivat Itä-Euroopan koordinaattorimme, Esko Mäki-Soinin, alaisuudessa.